
Suomessa annetaan helposti olan täydeltä lokaa huippu-urheilijoille, jotka eivät kanna kassillista arvokisamitaleja mukanaan. Gee kysyi kahdelta yleisurheilijalta, miten valtio, ministeriö, liitto jne. tukevat heitä. Vastaukset ovat surullista luettavaa ja on vaikea ymmärtää, miten esimerkiksi SUL:ssa johtajat voivat katsoa itseään peilistä. Jos on olympiatason huippu-urheilija, niin miten on mahdollista, että joutuu käymään päivätöissä? Missä on vika?
Se on selvää ja nähty, että sen jälkeen kun menestystä on tullut, selkään taputtelijoita riittää ja sponsoreita. Jo muutama kuukausi sitten uutisoitiin, miten Veikkaus naitatti itseensä Wilma Murron kuusinumeroisella summalla. Mutta se on kullanarvoisin kysymys, tulisiko menestystä enemmän ja varmemmin, jos huippu-urheilijoita tuettaisiin edes sen verran, että he saisivat yhteiskunnalta mediaanipalkan verran rahaa vuosittain ja sponsorirahat siihen päälle. Gee veikkaa hyvin suurella todennäköisyydellä, että tulisi. Ei mahdu urheilutoimittajan eikä kansalaisen järkeen, että aamupäivän treenaa kuin ”hullu” kuutena päivänä viikossa vuodesta toiseen ja iltapäivällä menee McDonaldsiin paistamaan pihvejä. Jos urheilusta mitään ymmärtää, niin se kaikki aika ja siihen käytetty energia on pois kehityksestä jo ihan vaikka sen suhteen, että kroppa ei silloin palaudu.
Kuvitelkaa Mikko Rantanen, Aleksander Barkov jne. pelaamaan illalla ottelu ja jatkamaan siitä yövuoroon pikkoloksi paikalliseen hotelliin kahdeksaksi tunniksi. Päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Olisivatko he silloin yhtä hyviä kuin tällä hetkellä? Tuskin!
Urheilijoiden kultainen sääntö on ollut aina ja tulee olemaan, että 33% harjoittelusta on lepoa, 33% ravintoa ja 33% itse treenaamista. Jos tästä haluaa poikkeuksen ja oikotien onneen, se vaatii sellaisia valmisteita, joita Wada ei katso hyvällä. Gee on kirjoittanut kymmeniä artikkeleita Veikkauksen rahan käytöstä ja liikevoitosta, joka on ollut tasaisesti noin puoli miljardia. Eikö siitä summasta todellakaan riittäisi huippu-urheilijoille rahaa? Liikevoiton jaosta päättää ministeriö asetusten mukaan. Sieltä huippu-urheiluun tulee noin kahdeksan miljoonaa euroa, josta ei senttiäkään suoraan urheilijoille vaan pääasiassa liitoille. Mutta ministeriö ei sanele Veikkauksen johdon päätöksiä siitä, paljon he voisivat käyttää rahaa urheilijoiden suoraan tukemiseen eli suomeksi sanottuna markkinointiin (vrt. Murto)! Sen päättää vain ja ainoastaan Veikkauksen sankarit!
Mutta onneksi sille on tulossa loppu arpajaislain muutoksen myötä. Tänne lisenssin saavilla firmoilla on aito halu auttaa urheilijoita, valtavasti rahaa ja toivotaan, että sen jälkeen urheilijat voivat keskittyä vain ja ainoastaan urheiluun ja sitä kautta parantaa suorituksiaan, jota kansa vaatii kovasti ja urheilijat tietysti toivoo.
Gee haastatteli kahta yleisurheilijaa, jotka haluavat pysyä nimettömänä vain ja ainoastaan siitä syystä, että eivät saa maalitaulua selkäänsä. Heidän henkilöllisyytensä on Geemedian tiedossa.
KYSYMYKSET HEILLE OLIVAT SEURAAVAT
1. Kauan olet urheillut lajissa, jossa kilpailet maailman parhaiden joukossa?
2. Minkä ikäisenä ymmärsit, että tästähän voisi tulla ammatti?
3. Yllättikö todellisuus, että arvokisaurheilijana sinä tai ”kollegasi” joudutte käymään pääsääntöisesti päivätöissä tullakseen toimeen ja rahoittaakseenne sillä urheilun tai osan siitä?
4. Onko mielestäsi reilua, että edustat Suomea mutta joudut silti itse rahoittamaan ainakin tietyn osan välttämättömistä treenikuluista omasta pussistasi?
5. Pitäisikö mielestäsi liiton ja valtion tukea urheiluasi niin, että voisit keskittyä siihen täysipäiväisesti?
6. Miltä se mahtaisi tuntua, jos se toteutuisi?
7. Näkyisikö se enemmän suoritustasossasi, jos voisit keskittyä vain ja ainoastaan yhteen ammattiin eli huippu-urheiluun?
8. Jos maksat itse leirisi (jos et leireile, niin hypoteettisesti) Teneriffalla päästäksesi pukemaan sinivalkoisen kilpailuasun päällesi, niin tuntuuko se oikeudenmukaiselta?
9. Mistä löytyy joka ainoa päivä se sisu, että olet esimerkiksi sunnuntai-aamuna kahdeksalta punttisalilla, tulokset joskus ehkä takkuaa, mutta jaksaa silti tehdä 100% parhaansa lähes aina? Millä motivoit itsesi koska raha se motiivi ei ainakaan Suomessa ole?
10. Mitä joudut ja olet joutunut hylkäämään ollaksesi tasolla jolla olet?
11. Toiveesi liitolle, sponsoreille ja kaikille, jotka voisivat osallistua ja vaikuttaa rahoitukseesi enemmäni?
URHEILIJA A VASTASI NÄIN
1. 12 vuotta siitä kun aloitin lajin.
2. 17-vuotiaana.
3. Ei yllättänyt. Puhtaasti urheilun kautta tulevat palkkiot ja muut tulot jäävät tässä lajissa liian pieniksi ainoana tulon lähteenä. Tämä on ollut itselläni tiedossa oikeastaan aina.
4. Ei ole. Jos on tavoitteena urheilla kansainvälisesti korkealla tasolla, tulisi siihen mielestäni saada myös riittävä tuki.
5. Käytännössä kyllä, jos menestystä halutaan.
6. Olisihan se iso helpotus. Olisi yksi huoli vähemmän. Varmasti saisi lisää paukkuja laitettua urheiluun. Taloudellinen tuki vaikuttaisi monella tavalla urheiljan arkeeni, esimerkiksi pääsisin tekemään enemmän leirejä lämpimissä olosuhteissa.
7. Keskityn tällähetkellä ainoastaan urheiluun, mutta budjetti on auttamatta liian niukka kaikkiin välttämättömiin tarpeisiini. Jos minulla olisi toinen työ urheilun lisäksi, ei arjen harjoittelu pysyisi kasassa. Kova treenimäärä ja riittävä lepoon käytetty aika mahdollistavat urheilijana kehittymisen.
8. –
9. –
10. –
11. –
URHEILIJA B VASTASI NÄIN
1. Lähes 20 vuotta.
2. 14-vuotiaana tajusin, että voisin menestyä Suomessa ja 18-vuotiaana huomasin, että kansainvälinen menestys voisi olla mahdollista.
3. Jos vertaa siihen, mitä ajattelin kymmenenvuotiaana, niin kyllä. Mutta vuosien varrella on tullut esiin todellisuus siitä, että pelkästään huippu-urheilijana eläminen Suomessa on hyvin harvinaista.
4. Elämässä harva asia on täysin reilua. Mutta jos vertaa lajien välisiä eroja, niin siinä ei mene kaikki ”nallekarkit tasan”.
5. Olisihan se optimitilanne. Urheilijoilta odotetaan menestystä ja toimimme monelle nuorelle esikuvana urheilullisissa elämäntavoissa.
6. Helpottavalta ja uskomattomalta. Jatkuva rahatilanteen miettiminen syö voimavaroja ja tärkeistä palveluista joutuu tinkimään.
7. Uskon näin. Urheilun ja työelämän yhdistäminen on kuormittavaa ja kokonaiskuormitus menee helposti liian suureksi. Palautuminen kärsii.
8. En odota, että ulkomaanleirityksiä kustannettaisiin kokonaisuudessaan, sillä Suomessakin pystyy harjoittelemaan (vaikkakaan ei ihan yhtä optimaalisesti).
9. Rakkaus urheiluun ja usko omiin mahdollisuuksiin. Palo tekemiseen tulee muusta, kuin rahallisesta korvauksesta (vaikkakin se olisi myös helpottavaa).
10. Perheen perustamista myöhemmälle. Monia läheisten juhlia/tapahtumia. Eläkekertymää. Terveyttä. Rahaa.
11. Jokainen yksilöurheilijan saama apu on merkityksellinen. Jokainen someseuraaja, tykkäys ja julkaisujen jakaminen on tärkeää. Meillä on näkyvyyttä, jota yritykset voisivat hyödyntää paljon laajemmalla rintamalla.